Marraskuun ilta on synkkä ja sateinen. Eihän silloin voi olla parempaa tekemistä kuin lähteä hiippailemaan pimeään metsään.
Tuttu reitti näyttää pimeässä aivan erilaiselta kuin valoisaan aikaan. Suuntavaistokin meinaa sekoittua.
– Äiti, miksi me ollaan täällä pimeässä?
Polkua vielä jotenkin seurailee. Kun painuu tiheikköön ja kiertää muutaman puun, ei pian tiedä, onko tulossa vai menossa.
– Äiti, miksi me oikein tultiin tänne metsään?
Onneksi matkassa on suunnistustaitoinen henkilö ja gps-laite. Sillä geokätköähän tässä tultiin etsimään
On myös otsalamppu ja taskulamppu. Pikkuruinen taskulamppu innostaa kyselyikäistä sen verran, että päästään vajaan kilometrin verran eteenpäin.
– Äiti mulla on nälkä.
– No ihan vähän vielä, sitten voidaan syödä eväät.
– Äiti mä en jaksa enää kävellä.
– Mennään vielä tuo mäki ylös ja etsitään hyvä ruokapaikka.
Mäki saavutetaan, eväänsyöntikivi löydetään. Yksi huoltaja ruokkii väsynyttä retkeläistä lämpimällä mehulla ja rinkelillä, toinen etsii geokätköä. Se jopa löytyy pimeyden keskeltä, ihme kyllä.
– Äiti minä haluan mennä jo kotiin.
Mutta mistähän me oikein tulimme? Tuloreitti näyttää ihan erilaiselta, kun sitä yrittää palata takaisin. Tässä on tämä metsäkoneen ura, mutta mistä pitikään mennä tiheikköön?
Polulla ehkä pärjää ilman otsalamppua, mutta sankassa metsässä ei näe mitään. Otsalampun valossa näkee vain seuraavaan puuhun saakka.
Jalka lipsuu kivenkoloon. Tosiaan, miksi me tultiin tänne pimeään metsään rämpimään? Onko tämä nyt oikeasti hauskaa?
On hauskaa. Alkaa tiputella pikkuisen räntää. Talvi tulee.
Mennään metsään 