Viime kesän ainoan telttaretken jälkeen päätin, että enää ei ole yöksi metsään menemistä. Nukkuvan lapsen öinen, vartin välein toistunut huuto kiiri ympäri hiljaista tienoota. Varmaankin kilometrien päähän. Siltä se ainakin hiljaisuuden hämärässä tuntui.
Tämä kesä on jo onneksi korjannut syntyneen trauman. Siis äidille syntyneen. Lapsi on kärttänyt telttaretkeä kevättalvesta saakka.
Kesäkuun alkupäivien lämmössä koitti vihdoin aika. Paikkakin oli sama, jossa viime kesän ulvominen tapahtui. Helvetinjärven kansallispuiston laitamilla on Valkoinen-niminen lätäkkö. Autolla pääsee melko lähelle, muutaman sadan metrin päähän.
Huomasi, kuinka lapsi on vuodessa kasvanut. Osa suon vieressä kulkevasta polusta on melko vetistä. Olisi oikeastaan pitänyt olla kumisaappaat, mutta nehän olivat tietenkin jääneet kotiin. Näppärästi lapsi käveli ”pitkospuita” pitkin. Avuksi on asetettu ohuita puunrunkoja, joita pitkin pääsee melkein kuivin varpain.
Eipä aikaakaan kun savukiehkurat nousivat nuotiosta ja pata oli tulilla. Ja makkarat! Miten hyvältä kesän ensimmäinen nuotiomakkara maistuikaan. Syömisen lisäksi ohjelmassa oli ötököiden pyydystäminen suurennuslasin alle. Muurahaisen jalat ovat pienet ja vikkelät, mutta leppäkerttu antautui tarkempaan syyniin. Kimalaista ei tutkittu.
Valkoinen oli mustanaan. Rantavedessä uivien nuijapäiden vipellystä oli hauska katsoa. Ovatkohan seuraavalla kerralla jo isoja sammakkoja?
Yö tuli. Minua jännitti eikä nukuttanut yhtään. Mutta lasta nukutti senkin edestä. Ei huutoa, ei pahaa unta. Lapsi oli oppinut pysymään makuupussissakin. Ihmeiden yö kerrassaan.
Ilman öistä mekastusta ei reissusta kuitenkaan selvitty. Jokin erittäin kovaääninen vesilintu suoritti äänekkään ylilennon. Itsensä ilmineerasivat myös ainakin hyi-hyi-hitto-hitto-hitto-kirvinen, peipponen, käki, joutsen. Kyllä kelpasi olla yö ulkona, vaikkei niin nukuttanutkaan.
Mennään metsään 