Retkeilyvuosia on takana jo liikaakin, mutta Lapin ruska oli yhä näkemättä.
Syksyllä ei ole yleensä lomaa ja kohta lapsikin on koulussa, joten nyt oli viimeiset hetket kammeta tutkimaan pohjoisen luonnon oranssistumista. Syyskuun alussa otimme siis suunnan kohta pohjoista.
Ensimmäiseksi etapiksi valikoitui Luosto. Valintaan vaikutti olennaisesti paikallisen ravintolan arvonnassa voitettu lahjakortti, mutta on Luostossa muitakin hyviä puolia kuin Punainen Kettu.
Olemme hiihdelleet Luostolla talvella ja poikenneet myös kesäretkillä. Tunturin huipulle emme olleet aiemmin kiivenneet, joten olikin jo korkea aika raahautua ylöspäin.
Tie tunturiin käy portaita pitkin
Luoston hiihtokeskuksesta on parin kilometrin nousu Ukko-Luoston huipulle. Eli juuri sopiva retki yöjunassa valvoneille.
Alku kulkee latupohjaa pitkin, kunnes pääsee kapuamaan noin 600 porrasaskelmaa kohti tunturia.
Maisemia täytyy tietysti pysähtyä ihailemaan harva se hetki, joten portaiden nousu ei pääse liikaa rasittamaan.
Kuntotestin loputtua näkyykin jo tunturin laella oleva ”sääpallo”, Ilmatieteen laitoksen säätutka.
Tässä vaiheessa pienimmäiseltä loppuu usko eli tulee ihan hirveä nälkä. Eivät auta mitkään selitykset, että ruokapaikka on tuolla ihan lähellä. Rusinaa nassuun ja meno jatkuu.
Ruokapaikka ei itse asiassa olekaan sääpallon luona, vaan Ukko-Luoston näköalapaikka on hieman kauempana rinteessä.
Tasanteella on hyvä keitellä päiväpastat ja nauttia näkymistä Siurunaavan suuntaan.
Paluumatka sujuu mukavasti samaa reittiä.
Päivän kruunaa kylpyläkäynti. Ruskasesonki on vasta alkamassa, joten polskimassa ei ole ketään muita asiakkaita kuin me.
Seuraavana aamuna teemme vielä pienen aamulenkin Ahvenlammen ympäri sekä vietämme laatuaikaa paikallisessa leikkipuistossa. Ei sielläkään ole ketään muita kuin me.
Pyörähdys Pallaksella
Ehkä ihmisiä löytyy Suomen suosituimmasta kansallispuistosta. Pallas-Yllästunturin kansallispuisto on perinteikäs retkeilyalue, pamahdamme siis illansuussa Pallastunturin luontokeskuksen pihaan. Parkkipaikka kuhisee väkeä, vaikka päiväretkeläiset jo lopettavat ulkoiluaan.
Tarkoituksemme on ottaa tuntumaa kansallispuistoon vain kevyesti, joten valitsemme Vatikurun luontopolun. Kolmen kilometrin lenkillä ehtii kuvaamaan kellertyvää ja ruskettuvaa tunturimaisemaa, mutta ei ehdi menettää hermojaan eikä tulla liian nälkäiseksi. Reitin varrella on opastauluja, jotka esittelevät tunturin elämää ja historiaa. Yksi geokätkökin löytyy.
Tällä reissulla emme yövy maastossa, vaan tutustumme samalla Lapin majoituspalveluihin. Pallaksella on historiallinen matkailuhotelli, mutta majoitumme kuitenkin Oloksella.
Olos on tunnettu ensilumen laduistaan. Hiihtäjiä ei nyt kuitenkaan – epäilemättä lumeenpuutteen vuoksi – näy, vaan paikan on kansoittanut lähetysjuhlaväki. Meille selviää, että hiihtokeskus on myös kokouskeskus: paikalla on muun muassa valtava auditorio.
Tuulimyllyt jauhavat tunturin laella
Tunturin juurelta ei näy paljon mitään, ja mieli tekee taas katselemaan kauemmas. Aamulla kapuamme luontopolkua tuulisen Olostunturin laelle.
Kesken nousun alkaa kuulua kuin moottoritie kohisisi tasaisesti. Syy löytyy tunturin päältä: viisi tuulimyllyä jauhaa energiaa. Tai tarkemmin ottaen neljä, sillä yksi on pysähdyksissä. Netti tietää kertoa, että niiden tuottama energia vastaa 1 300 kerrostaloasunnon vuositarvetta. 
Tuulimyllyt nähtyämme suuntaamme pitkin tunturin lakea hiihtohissien ohi kohti ekumeenista ristiä, eli tunturin laelle rakennettua ristiä ja penkkirivistöä. Paikkaa käytetään muun muassa vihkimiseen. Ristin lähellä on geokätkö.
Tunturin laelta pääsee alas tietä ja latupohjia pitkin, ja kaikkiaan luontopolku tuntuu enemmänkin rakennetun ympäristön polulta. Mutta varsinainen kulttuuriretki on vasta alkamassa. Siitä enemmän seuraavassa postauksessa.
Mennään metsään 