Ihana, odotettu viikonloppu. Ilma on kirkas, syksyn lehdet hohtavat keltaisenaan auringossa. Iloinen perheemme pakkaa reput ja kirmaa polulle intoa puhkuen. Tossu nousee toisen eteen. Vietämme laatuaikaa luonnossa fiilistellen ja evästellen. Ämpärikin täyttyy syksyn herkuista. Koko päivä kuluu kuulaassa ulkoilmassa.
Niin vissiin.
Jo edellisenä iltana alkaa vänkäys. En kyllä lähde mihinkään metsään. Väninä pahenee aamulla. Kello lähenee jo puolta päivää, kun kaikilla on vihdoin ulkovaatteet päällä. Lapsi harhautetaan autoon lupaamalla, että saa pelata matkan ajan tabletilla.
En kyllä tule sinne metsään! En ainakaan kävele yhtään. Metsänlaidassa alkaa uusi suostuttelukierros. Lopulta kädet irtoavat tabletista ja auton ovi sulkeutuu.
Olemme kävelleet noin sata metriä. Minä en jaksa enää. Lähdetään jo pois.
Kuinka monta kertaa voi luvata evästauon olevan ”ihan kohta”? Pääsemmekö edes puolen kilometrin päähän autosta?
Kaivamme eväät repusta ja kokkailemme hiukan. En jaksa odottaa. En syö. Eikö ole mitään muuta?
Eväät on syöty. Nyt etsimään sienipaikkaa! Täällä on ihan tylsää. Lähdetään jo pois. Haeskelemme tontunmajoja tai jotain muuta mielenkiintoista luonnon muovaamaa, jolla ajatukset voi harhauttaa muualle. Saattaa toimia pienen hetken.
Silmäilemme metsän kauneutta tai yritämme kuulla, mikä lintu on seuranamme. Se on helkkarin vaikeaa kaiken marinan keskellä.
Mitään sieniä en ainakaan poimi. Lähdetään jo pois. Minä menen jo autolle.
No menepä kuule. Minä jään tänne metsään.
Minä en jaksa kävellä.
No istu siihen kannon nokkaan ja lue vaikka sienikirjaa.
Minä en jaksa enää odottaa.
.
.
.
Ärtynyt sakki kotiutuu riitaisalta reissulta.
Viikonlopun päätteeksi kysyn lapselta, mikä oli kivointa viikonlopussa.
Sienestys!
Mennään metsään 